Me asutaan nyt yhdessä. Tuntuu edelleen mielipuoliselta, että vaikka tulit valtavan tavaravuoren kanssa, et ole lähdössä mihinkään. Että jaan kanssasi sängyn joka yö, ja tapellaan, käydäänkö zeldakaupassa vai plussapistehelvetissä. Että markettisushin syöminen Sinkkulaivan pyöriessä taustalla ei ole kerran kahdessa kuukaudessa tapahtuva elitistihipsterikokemus, vaan asia, joka voidaan tehdä vaikka joka päivä, jos pää ja vatsalaukku vain kestävät.
Koulussa tehdään dokumentteja. Olen yhdessä pelkoa ja kummituksia käsittelevässä toisena kuvaajana, ja kävimme vilkuilemassa Kruunuvuoren hylättyjä huviloita kuvituskuvaa varten. En ole koskaan varonut romahtavia lattioita, tai livahtanut rikkinäisestä ikkunasta sisään vanhaan taloon, josta löytyy makuupusseja, wokkipannuja, liuottimia ja Anttilan kuvasto vuodelta kahdeksankahdeksan. En muutenkaan livahtele paljoa, varsinkaan sisään asioihin. Haluan oppia paremmaksi siinä.
Muutenkin elämäni on aika kohdallaan. Enää ei tunnu samalta kuin lapsena, kun pelasi Crash Bandicootia ja täytyi hypätä rotkon yli. Ei ota mahasta. Nyt vain poimin omenoita, ja hypin TNT:iden päältä ennen kuin ne räjähtävät.
Kirjoittaminen tuntuu vähän vaikealta, mutta ehkä se taas helpottaa ajan kanssa. Pitää vain hyväillä näppäimistöä enemmän.
ihana sinä!
VastaaPoista